Puhelin soi. "Tule kotiin"
Menen kotiin.

Avaan oven. "Tule istumaan"
Istun. "Hän on mennyt pois"
Nuo sanat iskeytyvät lujaa.
Ja syvälle. Mutta hitaasti.

Ajatuskatkos.

En halua ymmärtää noita sanoja. "Saanko mä nyt mennä?"
Hämmennys ja pieni lohdutus. "Joo, saat"

Kävelen ulos ovesta pimeyteen. Lumi narskuu jalkojen alla.

Avaan oven ja kävelen sisään sieltä mistä lähdin

Nousen muurin päälle makaamaan. Totuus iskeytyy. "Mitä asiaa sillä oli?"
Nielaisen. "Hän on mennyt pois"

Hiljaisuus.

Kyyneleet valuvat hiljaa pitkin poskiani. "Miks näin piti käydä?"
Tuskainen ahdistus. Hiljainen kuiskaus. "Mä en unohda sua"

Katumus. "Miksen mä lähettänyt sitä viestiä??"
Viha. "MIKSI!"

Kävelen kotiin. Sä olet nyt paremmassa turvassa.

"Jos nyt mua kuulet niin otan avaimen salaa
Laitan sen lukkoon sisään ja muistojen kirjan avaan
Sitä halaan luen sana sanast kannesta kanteen
Ja tunnen kuinka vajoon takaisin muistojen hankeen
Käsis kahleet joita en saa irti koskaan
Tosin haluun kaiken muistaa enkä niitä irti ottaa
Mut nyt nukahdan mä hiljaa sun muistollesi
Sekä lupaan tuoda joka joulu kynttilän haudallesi."

Mun on ikävä sua.